Maisterimamin päiväkirja

Minähän kärsin tunnetusti kroonisesta matkakuumeesta. Kun matka alkaa lähestyä loppuaan, ajatukseni surraavat jo uuden matkan kimpussa. Tämän kesän perhematkamme suuntautui via Baltican kautta Puolaan ja sieltä autolautalla Suomeen. Vielä viimeisenä iltana silitin perheen vaatteita ja täytin matkalaukkua hellevaatteilla, jotka sitten jäivät täysin käyttämättä. Samaan aikaan kun Suomessa kärvisteltiin helle-ennätysten kourissa, Baltiassa oli ennätyksellisen kylmä kesäsää. Jep, loistava tuuri siis.

Toisena iltana Riikassa ruokailimme koko seurueen voimin paikallisessa mättölässä. Huomasin vetäväni hernettä nenään, kun pitkän pöydän istumajärjestys kuin yllättäen meni siten, että muut aikuiset istuivat toisessa päässä pöytää, välissä viisi lasta ja toisessa päässä minä. Nuorimmainen lapsista seisoi syöttötuolissa, viskoi ruokaa tai vaihtoehtoisesti ravintolan ruokalistaa.  Pojat tappelivat milloin pilliensä väristä ja milloin ihan vaan perus ”toi tuijotti mua”-tunteistaan. Samaan aikaan isäntä itse, jonka myöhemmin tulen kyllä esittelemään ja jota tulen kutsumaan Alfaksi, nautti oluesta ja nauroi niin, että takahampaat vilkkui. Juttujaan en kuullut, olihan Alfa sijoittunut strategisesti siten, että loistavat seuramiehen taidot eivät minua häirinneet. Kaiken tämän lisäksi päätin syödä kanaa.

Minulla on viha-rakkaussuhde kanaan. Toisaalta pidän kananlihasta hyvinkin paljon, mutta  toisaalta se myös ällöttää minua. Pelko siitä, että kana ei ole  kypsää, on aina mielessäni. Nyt ei ollut, olinhan lomalla ja heittäydyin tunteen vietäväksi.

Seuraavana päivänä Palangassa, Liettuan unelmarannoilla,  aloin tuntemaan pahoinvointia. Yöllä se sitten alkoi, tauti. Vessan suuri  valkoinen kutsui puoleensa ja imodiumit tuli tarpeeseen. Tästä alkaen en paljon loppumatkasta muistakaan. Tärisin, kuumeilin, hourailin ja paskoin tasaisessa tahdissa. Välillä vaihdoin lapsen vaippaa  auton peräkontissa, välillä nojasin päätäni hotellin valkoiseen kaakeliseinään. Jaksoin ja jatkoin imodiumin ja buranan voimalla. Ensimmäistä kertaa reissussa ollessani toivoin olevani kotona!

Kun Finnlines lipui Suomen satamaan, lopetin  lääkkeiden kanssa vehtaamisen. Neljä päivää tämän jälkeen meno oli mahdoton, vasta viidentenä päivänä uskaltauduin siirtymään lääkäriin. Lapseni vaipat eivät olisi pitäneet auton penkkejä tahrattomina, joten kotoa ei voinut ajatellakaan siirtyvänsä mihinkään! Lääkärissä se sitten selvisi: näin minä, bakteerikammoinen  käsidesillä itseäni hinkuttava ja broileria kuivaksi saakka kärventävä naisihminen olin saanut salmonellan.

Mitä tästä opin? No ainakin sen, että tämän matkan paras hetki oli kotiin saapuminen. Ja että uusi matka täytyy tehdä pikimiten, jotta vanha matka jäisi kauaksi historiaan. Ja sitten se, että äiti toimii yllättävän hyvin, vaikka hourailee, kipuilee ja kuumeilee. Ja vielä viimeisenä huomiona, että jos olisin julkkis, olisin päässyt tautini ansiosta keltaisen lehdistön haastateltavaksi.