Maisterimamin päiväkirja

Lapseton tuttuni kysyi kerran, että onko väsymystila vain äitien etuoikeus? Että saako lapseton nainen olla väsynyt? Vastaukseni oli kuin poliitikon, vaikka mieleni raikasi ”hell no!” Avataksen hieman tätä melko joustamatonta ajatuksenkulkuani, voin kertoa teille erään aamuni tapahtumat.

Herätys klo 6.20, ihanaa, lapsi kuiskasi korvaani ”hyvää aamua.” Siitä eteenpäin kaikki meni jokseenkin pieleen. Aamutoivotuksen jälkeen havahduin siihen, että jotain kosteaa oli kylkeäni vasten. Sen kosteuden lähteeksi paljastui nuorimman lapseni pissasta ylitursunnut vaippa. Jaahas, se tarkoitti sitten lakanapyykkiä. Eikä suinkaan vain meidän vanhempien sängyn vaan myös lapsen itsensä, koska hän oli sujuvasti vaihtanut meidän sänkyymme, kun oma oli jo liian märkä. Tunnelmat olivat kohdallaan, kuten arvata saattaa.

Siirtyminen alakertaan klo 6.30, ihanaa, mieheni on laittanut pojille aamupalan valmiiksi. Keskimmäinen lapsista valuu kohti vessaa ja huikkaa veljelleen, ettei hänen leipäänsä saa syödä. Ja tämähän toimii kuin punainen vaate ja kohta alkaa armoton ulina. Kuinka ollakaan leivän reunaan oli nakertunut pienen pieni hampaiden jälki. Sitten kävi nyrkit puolin ja toisin, kasvatustieteiden maisteri sai olla vaihteeksi nyrkkeilykehän ylituomari.

Tukan kihartaminen klo 6.45. Tyttärenikin haluaa vääntää ja kääntää tukkaansa. Koska on kiire, siihen ei olisi aikaa. Kiellän, seurauksena vertahyytävä huuto. Sitten lähdetäänkin äidin kajaalikynän kanssa juoksulenkille ympäri taloa. Tässä vaiheessa äidin kainalot ovat jo tuskanhiestä kosteat. Kaksivuotias haluaa myös itse kaataa pottansa, tekee sen salaa ja äidille tuli aamuksi sitten ohjelmaan myös vessan pesu.

Koko köörin hampaiden pesu klo 7.05. Kuka saa/joutuu (vaihtelee päivittäin) pesemään hampaansa alakerran tai yläkerran vessassa. Jos ollaan saman vessan äärellä, kuka saa seistä korokkeella, kuka istuu pöntöllä, kuka tuijottaa, kuka ottaa ensimmäiseksi hammastahnaa… Hampaiden pesun jälkeen seuraa tappelu siitä, kuka saa tänään ottaa Xylitol-pastillin yläkaapista ja tarjota muille. Kenen vuoro, kenen vuoro, KENEN VUORO? Äiti on saanut ylleen aamutakin sijasta rintsikat ja alkkarit, kainalohiki alkaa haista.

Kiire, nyt on kiire! Kaksi kolmesta itkee. Yksi ei halua hoitoon, yhdellä on väärät kengät jalassaan ja yksi on vain muuten toooosi hidas. Koulukyyti lähestyy, ei taideta ehtiä. Äiti hikoilee, tukka on klänässä. Turhaa käänsin ja väänsin, tässä tulos. Onhan ovet lukossa? Jep. Mutta missä on koulureppu? Sisällä talossa, avaimet hukassa ja ainoa ovi, mikä on auki, on kellarin. Voi pärse! Äiti juoksee korkkareillaan läpi kuraisen pihamaan, kipittelee kellarista ylös ja sieltähän se reppu löytyykin eteisestä. Äiti palaa autoon nähdäkseen tappelun alun. Isoveli on ottanut pikkusiskon pipon ja piilottelee sitä selkänsä takana. Ulina kantautuu peltojen yli, onneksi ei ole naapureita. Kun pipo vihdoin palautuu takaisin oikealle omistajalleen, äiti on valmis heittäytymään sillalta alas. Pienen hiekkatien montut mennään kiertäen jokainen läpi ja vauhti on armoton. Siellähän se linja-auto tulee, ja menee. Kuski ei tajua pysähtyä, kun lapsi ei seiso tienvarressa vaan vielä istuu autossa räpeltämässä heijastinliiviä päälleen (”Onko pakko, tää on lälly, ei kellään muullakaan oo!”) Äidin paita on kainaloista märkä.

Ykkönen pesään ja linja-auton perään klo 7.30. Seuraavalla pysäkillä hätyytän lapsen pois kyydistä ja hän pääsee kuin pääseekin koulukyytiin. Koska aikataulun kävi kuin kaksivuotiaan vaipan, se valskasi, jään jumiin linja-auton taakse. Se pysähtelee tienhaaroissa ja mutkista ei näe niin pitkälle, että uskaltaisi ohittaa. Köröttelen hipihiljaa linja-auton perässä pysähdellen aina, kun sekin pysähtyy. Äidin katse on muuttunut tyhjäksi.

Vihdoin hoitopaikan pihassa klo 7.50. Kenkäkriisi jatkuu, kannan kaksivuotiaan hoitoon hänen jalkojensa vatkatessa kuin potkuri. Vaihtovaatereppu on litimärkä, koska se on jäänyt yöksi pihalle. Toivottavasti tämän päivän pissikiintiöt on täynnä, koska vaihtovaatteita ei ole. Se helpotuksen tunne, jota äiti tuntee, kun istahtaa yksi autoon, vaihtaa Munamiehen luritukset NRJ:n aamupoikien juttuihin. Se tunne, kun vapaus on hetken myös äidin. Se tunne, kun ajelet ylinopeutta kännykkä korvalla. Niin, se tunne.

Että kaiken tämän jälkeen voi työpäivä alkaa. Ja kuten tarkimmat teistä huomasivat, äiti ei suinkaan syö eikä juo ennen töihin lähtöään, koska siihen ei ole aikaa. Aamupalan aika on vasta opettajanhuoneessa. Ei paha kuitenkaan. Niin, voihan lapsetonkin tuntea väsymystä, mutta väittäisin, että todellisen sissileirin tunnelmat saavuttaa vasta oman lapsen syntymän jälkeen.