Vihdoin se on ohi, joulu nimittäin. Se on maisterimamin vuoden hektisintä aikaa, ellei sitten mukaan lasketa toukokuuta, jolloin on se toinen hengästyttävä ajanjakso. Ja kaikki siinä välissä. No mutta tämä joulu, siinä kuulkaas mitataan maisterimamin turnauskestävyys. Töissä pukkaa joulujuhlaa. Siinä sitä sitten huomaat kirjoittavasi joulunäytelmää, johon jokaiselle oppilaalle tulee oma kiva ja sopivan haastava rooli vuorosanoineen. Luonneohjaajan antaumuksella ohjaat ääni käheänä esiteinejä eläytymään pukin ja muorin rooliin. Jossain välissä soittelet pedaali pohjassa (kuten työkaverini asian ilmaisi) Tiernapoikien säveliä ja kierrät kunnan vanhustenpalvelutalot esiintymässä kolmen valkonaamaisen ja yhden murjaanin kanssa. Todennimessä täytyy myöntää, että tunnen suurta ammatillista ylpeyttä siitä, että oppilaat saavat näytellä omatekemääni näytelmää eikä netistä nopeasti kopioitua farssia. Ja että Tiernapojat vuodesta toiseen innostuvat miekkailemaan vanhaa tarinaa. Mutta kyllä siinä kuulkaa hiki tulee.
Oma joulu täällä kotona valmistuu tietysti aivan viime tipassa. Jos Alfallani on keskivaikeita jumeja, niin on minullakin. Koti pitää tietysti olla siivottuna vimosen päälle, tämähän on joka perheen joulutraditio. Mutta tämän päälle tulevat ne jouluruoat. Itsetehtyä, tottakai, ja omassa leivinuunissa haudutettua. Kova kolmikko, lapseni siis, eivät tietenkään syö jouluruokia. Jouluaattona oli meidän perheessä Pandan suklaalla ruokittuja lapsia, kun ei kerran jouluruoka kelvannut. Jossain perheissä lapsille väännetään erikseen makaronilaatikkoa joulupöytään, että saavat lapsetkin jotain syödäkseen. Koska minulla se keskivaikea jumi nyt sitten on, en todellakaan ala askartelemaan kenellekään omia ruokia, en niin jouluna enkä arkena. Kyllä ne viimeistään juhannuksena jotain syövät, sillä periaatteella mennään. Mahtava pedagoginen riemuvoitto onkin se, kun joulupäivänä lapset alkavat vihdoin riipiä sitä kinkkuakin siitä lautaseltaan. Maisterimamin kasvatuskeinot ovat taas tepsineet, ensi jouluun siis.
Nyt vietetään taas uutta juhlaa, uutta vuotta. Se on kyllä vapun jälkeen tympein juhla. Nyt pitää tarkastella mennyttä vuotta ja sen saavutuksia, tehdä hulppeita uuden vuoden lupauksia ja valaa tinasta rypylää rahaa, vaikka ei sitä koskaan tulekaan. Raketteja ammuttaan taivaalle, ihan sama, vaikka euron seteliä repisi. Onneksi tämänkin pyhärykelmän jälkeen koittaa arki, se jokanaisen pelastus. Surullisen kuuluisat jouluruoat saa vihdoin kaapia roskikseen ja pyöräyttää lasten suosikin, makaronilaatikon, pöytään. Hyvää uutta vuotta ja muista, älä tee lupauksia, niin et joudu pettymään. 🙂