On täysin väärä luulo kuvitella, että kaikki luokanopettajat ovat taiteellisesti lahjakkaita. Että he osaavat piirtää, maalata ja hahmotella luontevasti, laulaa luikauttaa upealla äänellä ja soittaa sulavasti ainakin pianoa, mutta myös yhtä kielisoitinta. Poikkeus vahvistaa säännön, en nimittäin ole just missään vähänkään taiteelliseen suuntaan tulkittavissa lajissa lahjakas. Lukujärjestyksessäkin taideaineet ovat ikäänkuin livahtaneet muille opettajille. Liikuntaa ei siis lasketa taideaineisiin minun kategoriallani, mutta ne kaikki käsillä tekemisen arvostetut oppiaineet, ne eivät ole sitten minun juttuni. Ja kaikki tämä vain pohjustuksena sille, että ei omenapuusta kauas pudota tai ei omena puusta kauas putoa. Jotain taitoa ja taidetta jälkikasvulla kuitenkin on.
Esikoinen oli noin neljävuotias, kun maalasimme uutukaisen talomme kaiteita valkoisella maalilla. Sen verran se suti pysyy taidottomammankin kädessä, että myös minut oli nakitettu tähän urakkaan. Kesäinen ilta, urakka mallillaan ja lapsikin käyttäytyy kauniisti. Leikkii ihan itsenäisesti ja pihalla, aivan täydellistä. Pihasaunan piipusta nousee savu ja lempeät löylyt odottavat. Menin laittamaan lapsen iltapalaa valmiiksi ja Alfa jäi kokoamaan pensseleitä ja teloja pois. Tekemään siis sitä pikkupiperrystä, mihin omat hermoni eivät kertakaikkiaan riitä. Esikoinen leikki takapihalla, siellähän se leikkipaikkakin on kiikkuineen päivineen. En aluksi arvannut, että lempeiden löylyjen sijasta kohta olisi kuumat paikat ihan ilman pihasaunaakin.
Sudin leivän päälle voita ja samalla kuulin Alfan baritonin kellarista. Sisältö kuului suurin piirtein näin ”p–¤#”le, =#!tu, ¤¤%&#na!” Sanojen sisältö kertoi, että kyseessä oli major forceen rinnastettava tilanne. Ryntäsin leipäveitsi kädessä kellariin ja näky oli veretseisauttava. Esikoinen oli harrastanut taidetta. Se näky on piirtynyt silmäni verkkokalvolle ikuisiksi ajoiksi. Käyttäen telaa, joka oli likoamassa sangossa, oli poikani maalannut kaikesta puolet. Siis kaikesta, mihin oli ylettänyt. Puolet moottorikelkasta, mönkijästä, lasten mönkijästä, roskiksesta, moottoripyörästä. Kaikki oli puoliksi valkoiseksi maalattua. Siinä hetkessä oli taikaa. Lyhyessä ajassa ehdit miettiä, että rullaatko nosto-oven alas ja siirryt saunomaan. Seuraavana päivänä sitten soitto vakuutusyhtiöön. Päädyimme kuitenkin hinkkaamaan maalia irti hullunkiilto silmissä. Muutama tunti myöhemmin tilanne oli normalisoitunut ja melkein kaikki maalatut taidepläjäykset oli saatu poistettua. Vain pieni hailakka häivähdys taidetta jäi moottoripyörän tankkiin. Jälkikäteen olen ihmetellyt, että miten tarkasti poika oli pystynyt rajaamaan maalattavat kohteet juuri täsmälleen puolesta välin kahteen osaan: maalattavaan ja puhtaaseen. Että taitoa ja taidetta se kai tuokin on.
On meillä toinenkin tällainen taide-elämys koettu. Olin leirikoulussa ja sain sinne puhelun, jossa taiteen tekemisestä kerrottiin hyvin seikkaperäisesti. Silloin kuusi- ja kolmevuotiaat poikani olivat kunnostautuneet kirjoittamisen saralla. Esikoinen oli kirjoittanut ohuella spriitussilla mahdollisimman useaan paikkaan ”paska”. Teksti luki komeasti isän peräkärryssä (paska mikä paska), pihasaunassa, Brion isossa formula-autossa, pihakalusteissa, sähkökaapissa… Lukihan se, juu. Vieläkin saunassa näkyy hennolla kynäotteella kirjoitettu ”paska”. Sitä ei aiota pestä eikä hioa pois, vaan kehystää. Kelpaa sitten tulevan morsmaikun lueskella saunan seinästä sydämensä valitun kirjallisia tuotoksia. Tämä ajatus nolostuttaa nykyään kohta yhdeksänvuotiasta esikoistani. Kostotoimenpiteeni ylettyvät siis kauaksi tulevaisuuteen. Mutta mitäpä tästä viimeisimmästäkään tempaisusta voi todeta muuta kuin, että on minulla näppärät lapset. Keskimmäinen osasi lukea jo kolmivuotiaana (”Iiiisiiii, isoveli kirjoittaa joka paikkaan että paska”) ja esikoinen kirjoittaa kuusivuotiaana. Täytynee kirjoittaa poikien lapsuusajan muistoihin.