Nyt ei ole tulossa mitään sotalegendaa vaan ihan vuodatusta tavallisen päivän epätavallisesta kahvilareissusta. Missä kuljimme kerran? No, Lohjalla ja St. Honoré kahvilassa. Jäi muuten jotain muuta makua suuhun kuin kahvin.
Siskoni soitti iltapäivällä maisterin puhelimeen ja houkutteli kahville St. Honoré kahvilaan. Yleensä kävimme aina siinä kaupungin toisessa laadukkaassa ja ihanassa kahvilassa, mutta nyt ajattelimme piristää kotiäidin ja maisterimamin arkea seikkailemalla siihen toiseen kahvilaan. Ei olisi kannattanut. Lainatakseni kaukaa viisaan ja läheltä kauniin työkaverini sanoja ”älkää menkö sinne paikkaan, se on epäilyttävä, koska sisustus on suoraan kahdeksankymmentä luvun alusta, täytyy palvelunkin olla jämähtänyt kyseiselle aikakaudelle”. Olisi pitänyt uskoa.
Siskoni lykkäsi kahdeksankuista vauvaa kärryissä, vauvan kaksivuotias isoveli kirmasi oman kaksivuotiaani kanssa kohti kakkutiskejä ja viisivuotias poikani availi karavaanille kahvilan ovea. Jo siinä vaiheessa asiakaspalvelun ammattilainen, kahvilatyöntekijä rouva, näytti nyrpeää naamaa ja piteli korvaansa mielenosoituksellisesti. Tuli katsos kahvilaan melua ja elämää. Yksinäinen mieshenkilö, kahvilan ainoa asiakas, istui nurkkapöydässä ja seurasi hymyillen karavaanimme sisääntuloa. Kaksivuotias tyttäreni haki omatoimisesti syöttötuolin pöytäämme ja koska ei jaksanut sitä kantaa, raahasi sitä perässään. Asiakaspalvelun ammattilainen, kahvilatyöntekijä, ei tietystikään suinkaan auttanut lasta vaan siinä vaiheessa totesi, että hänen korvaansa sattuu. Siskoni kuuli kommentin, minä en. Harmi. Siskoni todetessa, että olkaahan lapset nyt hiljaa, kun tätiä sattuu korvaan, luulin hänen tarkoittavan itseään, lasteni tätiä, ja vitsailevan. Ei, kyllä se ei ollut vitsailua, vittuilua oli. En vain tajunnut, blondi.
Tilasimme koko konkkaronkalle leivokset, aikuisille erikoiskahvit ja lapsille limsat. Siirryimme pöytään, jossa lapset sitten aloittivat kakkukestit. Viisivuotiaan lapseni kiillekakun pinnassa oli epämääräisiä tummia pilkkuja. Otin yhden pilkuista sormeni päähän ja venyttelin sitä. Pilkku ei venynyt, murtunut vaan näytti olevan joko muovia tai teflonia. Vein kakun tiskille, jossa toinen kahvilatyöntekijä, se ystävällinen, otti kakun vastaan. Poikani sai valita uuden tilalle. Kun asiakaspalvelun ammattilainen saapui takahuoneesta paikalle, kertoi tämä ystävällinen hänelle kakun palautuksesta. Siihen asiakaspalvelija sanoi sen olevan pistaasia ja että siihen kakkuun kuuluu pistaasi. Olin vähän ymmälläni ja yritin hiljaa sanoa, että ei se kyllä pistaasilta vaikuttanut. Asiakaspalvelija luki tuoteselosteen ja tokaisi, eipä olekaan ja vei kakun sivupöydälle. Tästä kahvilahetki senkuin parani.
Kahvilaan tuli toinen asiakas, lippalakkipäinen mies. Hän vetäytyi kahvilan nurkkaan lukemaan lehteä. Toisessa nurkassa oleva nuori mieshenkilö naureskeli seurueemme toiminnalle. Nyt oli nimittäin kaksivuotiaallani pissahätä. Vessaan siis. Tyttö istui pöntölle ja koska olen herkästi moittivaa sorttia, pyysin häntä pitämään kiinni jaloistani ei vessanpöntöstä. Nehän on aina niin likaisia, you know. Itse otin paperia pönttöä vastapäätä olevasta telineestä, sellaisesta, jossa on jemmassa useampia rullia. Paperitelineen iso kansi, tai mikä se lie on, kaatui kädelleni ja siitä rämähtäen lattialle. Kyynärtaipeeni otti kaatuvan telineen vastaan, koska muuten se olisi kaatunut suoraan päin pöntöllä istuvan lapseni kasvoja. En saanut muoviosaa paikalleen, joten pesimme kädet ja lähdimme takaisin kohti pöytäämme.
Siskoni seurasi siis tilannetta vessan ulkopuolella. Asiakaspalvelun ammattilainen oli tullut vessan oven taakse kuuntelemaan ja pyörittelemään paheksuvasti päätään. Tästäkään en tiennyt, vaan menin taas ystävällisesti sanomaan, että vessassa oli tippunut päälleni tämä rullatelineen muoviosa. Siihen asiakaspalvelija sanoi se olleen aiemmin täysin ehjä ja meidän rikkoneen sen. Varovaisesti olin odottanut jopa pahoittelua siitä, että muoviosa oli jostain syystä irronnut ja aiheuttanut asiakkaalle tällaisen tilanteen. Siskoni ehdotti, että nyt on aika poistua. Siinä vaiheessa asiakaspalvelija otti käyttöön kovaäänisen keskustelusävyn. Hän sanoi muiden asiakkaiden valittaneen meidän ”liian kovasta äänestä” ja ”kahvilassa olevan muitakin asiakkaita”. Yksikään asiakas ei ollut lähestynyt asiakaspalvelijaa. Ahaa, kortit oli isketty pöytään. Siinä vaiheessa sanoin, että poistumme kyllä emmekä tule takaisin. Vastauksena sain kommentin, ”ei tarvitse, olemme palvelleet lohjalaisia jo 28 vuotta”. Meidän asiakkuuttamme ei tarvittaisi.
Nyt rupesi sydän tykyttämään ja kädet vatkaamaan. Kysyin asiakaspalvelijan nimeä, hän kieltäytyi. Kysyin, onko hän omistaja, asiakaspalvelija kielsi olevansa, mutta sanoi olevansa läheistä sukua omistajalle. Niin? Mitä sitten? Pyysin omistajaa paikalle. Asiakaspalvelija lähti takahuoneeseen ja viipyili siellä pari minuuttia. Odotimme. Viimein hän saapui paikalle ja sanoi omistajan tukevan häntä asiassa ja ”omistajan heittäneen ennenkin häiriökäyttäytyjiä kahvilasta ulos”. Näin lapsistamme oli tullut häiriökäyttäytyjiä lohjalaisessa St. Honoréssa. Vou! Minä kun luulin, että häiriökäyttäytyjä on esim. humalainen, paikkoja tahallaan särkevä, varasteleva asiakas. Luontaisesti lapsenlailla käyttäytyvistä lapsista tuli siis yhteiskunnan halveksittavinta kastia. Esitin toiveen, nyt jo melko kovaäänisesti, että saisin tavata omistajan. Omistajapa oli asiakaspalvelijan mukaan juuri poistunut takaovesta. Okei, hienoa käytöstä omistajalta, jos tämä siis piti paikkansa. Pyysinpä lisää, omistajan puhelinnumeron. Sain käyntikortin, jossa takana oli kirjoitettuna naisen nimi. Kysyin taas oliko kyseessä mahdollisesti asiakaspalvelija itse, mutta hän sanoi sen olevan tyttärensä, omistajan vaimon, nimi. Niin? Mitä sitten? En halunnut sukupuuta, halusin omistajan yhteystiedot.
Menimme ulos kahvilasta ja kahvilan pihassa valitsin vapisevin käsin käyntikortissa olevan numeron. Kahvilan ikkunasta näin, miten asiakaspalvelija siirtyi takahuoneeseen. Puhelimeen vastattiin. Esittelin itseni ja kysyin omistajaa. Omistaja ei ollut paikkeilla. Sanoin puhelimeen, että taidankin keskustella saman asiakaspalvelijan kanssa, keneltä sain käyntikortin. Näin oli. Kysyin omistajan kännykkänumeroa. Se oli kuulema salainen ja sitä en saisi.
Voihan vapina! Soitin numerotiedusteluun, josta minulle annettiin tämä omistajan salainen puhelinnumero. Yritin tavoittaa omistajaa neljä kertaa, puhelimeen ei vastattu. Jätin tekstiviestin, jossa esittelin itseni ja toivovani hänen ottavan minuun mahdollisimman pikaisesti yhteyttä. Kerroin asian koskevan hänen kahvilassaan saamaani ala-arvoista kohtelua. Yhteydenottoa ei tullut. Olisin halunnut tietää kahvilan omistajan kantaa asiaan. Olisin halunnut selvityksen. Olisin halunnut jopa pahoittelut. Ei. Kunnian kentillä ei anteeksi pyydellä.
Missä vaiheessa Suomessa lapsista tuli vihattuja? Vihapuheisiin ja -toimiin puututaan, jos kyseessä on vähemmistön edustaja. Niin pitääkin. Mutta miksi lapsia voi kohdella vihamielisesti? He ovat tulevaisuuden asiakkaita. He ovat lapsia. Kaksivuotiaat eivät ole hiljaa. Kahdeksankuinen puhuu ja reagoi kiljumalla. Äidit puhuvat kesälomasuunnitelmistaan ääneen, nauravat ja elävät. Kahvilakäytöstä ei opi käymättä kahvilassa. St. Honoré menetti asiakkaita, ilmeisesti sellaisia asiakkaita, joita he eivät sinne siis edes halua. Itse aion kertoa kokemuksesta kaikille, ketkä vain jaksavat asiasta kuulla. Nyt tekin, blogini lukijat (äiti ja siskot, terkkuja!), saitte lukea elämäni ala-arvoisimmasta asiakaspalvelukokemuksesta Lohjan St. Honoréssa. Tästä eteenpäin asioimme siinä lohjalaisessa kahvilassa, jossa asiakasta kohdellaan ystävällisesti. Ugh, olen puhunut.