Maisterimamin päiväkirja

Äitiys on parasta sissikoulutusta. Missään muualla tai muussa tehtävässä ei koetella henkistä kestävyyttä niin  kovasti. Mietitäänpä nyt: yöheräilyt, ainainen eritteiden  kanssa eläminen, jatkuva valmiustila 24/7, oman identiteetin vaihtuminen…

Yhtenäkään iltana  nukkumaan mennessä  ei voi koskaan tietää, mitä  yö tuo tullessaan ja kuinka monta herätystä yöhön mahtuu. Eikä siinäkään vielä kaikki vaan, kun aamulla heräät silmät turpeana, et voi tietää  milloin seuraavan kerran saat nukkua. Tällaisina aamuina ei vaan  meinaisi jaksaa kuunnella, kun tuttava kertoo miten  on myöskin herännyt, kun kissa mourusi. Kissa!  Haloo, heitä se katti pihalle mourumaan, that´s it. Lasta ei voi  oikein yöaikaan(kaan) heittää  yksinään pihalle sairastelemaan.

Eritteiden kanssa elämiseen tottuu melko nopeasti. Kotona ollessa siitä ei niin ole haittaa, mutta työelämään takaisin siirryttäessä on. Se ei ole niitä  parhaita tunteita, kun huomaat töissä, että mustan tunikasi helmassa on kunnon ennätysräät. Ennätysräällä tarkoitan nyt sellaista vedettyä räkävanaa, joka on yli  viiden senttimetrin pituinen juova. Asiasta vähemmän tietävä työkaveri voi tietysti aina luulla, että tunikan persaukseen on huomaamatta jäänyt rään sijasta aivan jotain muuta eritettä. En vielä tiedä kumpi on vähemmän nolo vaihtoehto.

Identiteetin varastaminen käy kuin huomaamatta. Esikoista odottaessa en vielä tiennyt mitä tuleman piti, sittemmin olen kahden muun  raskauden kohdalla jo osannut odottaa sitä. Kun siihen tikkuun on pissattu ja on plussattu, on aika siirtyä nauttimaan äitiysneuvolan  palveluista. Yhdeksän kuukauden ajan sinua mitotaan, punnitaan, ruokailujasi tarkkaillaan ja tuntemuksiasi kysellään. Vieraat ihmiset ihailevat vatsaasi ja jopa koskettelevat sinua, onhan vatsasi kuitenkin kaikille yhteinen ja itsestäsi erillinen uloke. Vihdoin koittaa se ulkoistamisen vaihe, eli synnytys. Ja sitten vaivihkaa identiteetin kadotus. Neuvolassa ei enää kysellä sinun kuulumisiasi vaan vauvan. Ihmiset ympärilläsi eivät ole kiinnostuneita enää sinusta vaan vauvasta. Ketä sinun roikkuva  vatsanahkasi  voisi enää kiinnostaakaan? Onhan se merkittävästi suloisampaa kysyä miten vauva on kasvanut kuin että onkos jälkivuoto jo loppunut. Miehen tullessa töistä kotiin hän huomioi ensin vauvan, ei suinkaan sinua, joka tukka rasvaisena puklut olalla odottelet urosta kotiin. Ja tämä jatkuu ja jatkuu. Viedessäsi kolmevuotiasta lastasi kerhoon, sinua ei enää tunneta omalla nimelläsi. Olet joko Villen, Saanan tai Petterin äiti. Kukaan heistä, ei kerhotäti eikä  muutkaan kerhoihin lastaan tuovat äidit, tiedä nimeäsi. Enpä tiedä kyllä minäkään kenenkään äidin  nimeä, on vain Villen, Saanan tai Petterin äitejä. Saati, että meillä olisi mitään muita mielenkiinnonkohteita kuin ne lapset. Kukaan ei tiedä harrastuksistani tai kiinnostuksenkohteistani mitään. Olen täysipäiväinen, älä sotke sanaan täyspäinen, äiti.  Elämäni suurin kohokohta on värikoodittaa lasteni juomapullot, pipot ja hanskat.

Vielä  on aivan pakko  jakaa tuntemuksia  ruuanlaitosta. Työkaverini toteuttaa aivan ihania ruokaohjeita!  Salaattipedille on murskattu fetaa, aseteltu  pari parsaa, ripsautettu tomaattia, kurkkua ja avokadoa, päälle supsautettu kanaa, pähkinöitä  ja hivenen balsamicoa.  Aahooohiiih! Hän ehdottaa, että teepä kuule samaa illalla. Joo, just.  Meillä  on tänäänkin makaronilaatikkoa. Extreme tähän lasten suosikkiruokaan saadaan  vaihtamalla sika-nautajauheliha hirven-  tai peuranjauhelihaan ja  ehkä vaihtamalla ketsuppimerkkiä. Vahva ehkä tuohon ketsupin vaihtamiseen.

Että jos joku  tarvitsee sissikoulutuksen saanutta johtajanaarasta  erittäin vaativiin työtehtäviin, niin tiedätte ketä  kysyä. 😉