Sisustaminen on kivaa! Ensimmäisessä yhteisessä kodissamme otin ensimmäiset ja haparoivat askeleet sisustamiseen. Jälkikäteen ajateltuna se värimaailma ei oikein enää kolahtaisi. Mutta kyllä meillä oli siistiä ja tavarat paikoillaan! Joka perjantai matot roikkuivat tuuleentumassa verannalla, kun siivosin jo valmiiksi aivan puhdasta taloa. Tolun tuoksu oli jo tuolloin huumaava.
Sitten vaihdoimme kotia ja löysin uuden tyylin. Jopa kotimme väliovet tilattiin käsittelemättöminä, jotta sain vahattua ne juuri värimaailmaan sopivalla sävyllä. Oi niitä aikoja, oi ihanuutta!
Yhden lapsen lelut olivat suloisia siinä olohuoneen lattialla. Se oli merkki siitä, että olimme perhe, lapsiperhe. Yhden lapsen lelut oli helppo siivota sisustukseen sopivaan antiikkikirstuun. Mutta sitten lapset ja lelut valtasivat vähitellen kotimme. En oikein edes tiedä milloin se todellisuudessa tapahtui, mutta niin kävi.
Pesuhuoneessa on lattiat täynnä sinne olevinaan kuulumatonta sälää: vesipyssyjä, kippoja ja kuppeja. Ei siinä paljon tehosteseinään ihailla, kun saa käyttää kaiken tarkkuuden siihen, ettei astu jonkin todella mullistuttavan vesilelun päälle. Pyyhenaulakossa ei roiku enää sävyisästi Marimekon pyyhkeet vaan naulakko huutaa kirkkaita värejä ja eri hahmoja Spidermanista keijuihin. Sellaista värien sekamelskaa ei edes silmiään siristelemättä pysty katsomaan!
Puusepällä teetetyssä ulko-ovessa on pikkusalmiakkiruutujen väliin mahdutettu tarra. Sitä pelleä en ole vielä jaksanut raaputtaa pois. Ikkunat on kärpäsen paskan lisäksi täplitetty rasvaisilla sormenjäljillä. Keittiön erkkerin lattiaa hipovat pitkät vaaleat sivuverhot on toistaiseksi odottamassa silittämistään, kun nuorimmainen otti tavakseen pyyhkiä kasvonsa verhoihin. Miten näppärästi tämä tapahtuukaan ihan syöttötuolissa istuen, tadaa vain ja ketsuppi on siirtynyt suupielistä verhoihin.
Syysiltojen suurinta parhautta minulle on ollut kynttilöiden valo. Alfa inhoaa kynttilöitä, koska ne haisevat sammutettaessa pahalle ja kynttiläviritykseni ovat turhaa tilan viemistä. Toisin on tietysti hänen virittelemänsä kotiteatterin laita. Nämä keskiäänikaiuttimet ja vahvistimet ovat nuorimman lapsemme suurin ihailun kohde. Voiko häntä moittiakaan, kun vahvistimessa tillittää upea sininen valo poikineen, hipelöidähän sitä pitää. Mutta niitä kynttilöitä ei voi pitää kuin katon rajassa. Jos ne on alemmilla tasoilla, nuorimmainen leikkii niillä Lucia-neitoa, syö niitä tai vaihtoehtoisesti viskoo maahan, josta tulee todella upeat sotkut. Ja äidillä upeat kiihtymiset nollasta sataan.
Minulla on vahva visio siitä, miten tämä lelukaaos saadaan pysymään rajoissa. Olen tehnyt hyvin jämäkästi selväksi, että vain ja ainoastaan nuorimmaisen lapsen leluja saa olla keskikerroksessa, koska hän ei vielä voi leikkiä yksin yläkerrassa olevassa huoneessaan. Keskimmäisen lapsen lelut saavat olla vain hänen huoneessaan yläkerrassa ja esikoisen lelut omassa alimmaisen kerroksen huoneessaan. Vaikka olen selittänyt säännöt miljoonaan kertaan (en koskaan sorru liioitteluun) luokanopettajan selkokielellä, ei homma tunnu toimivan. Star Wars-valomiekat ja Aku Ankat valtaavat minun kerrokseni: keittiön työskentelytasot, porstuan, ruokapöydän, olohuoneen nurkat. Vilkkuva valomiekka ei oikein tunnu sopivan yhteen valitsemieni tekstiilien kanssa. Lelukorit toisensa jälkeen ovat kohdanneet säälittävän loppunsa. Rottinkikorit eivät kestäneet kiipeilyä vaan muuttivat muotonsa pysyvästi vähemmän tilaviksi, mutta näppärästi sohvan alle sujahtaviksi malleiksi. Kankaiset korit eivät kestäneet repimistä vaan palasivat takaisin muotoon, joka on kangaspakasta tuttu. Jätesäkit varmaan toimisivat, ne voisi sijoittaa tuonne olohuoneeseen talonpoikaisantiikkisen pöydän alle. Tai vaikka peräkärrylle, jonka Alfa veisi Ämmässuolle. Fisher Pricet ja Disneyt voisivat mennä sinne seikkailemaan, aivan kuten siinä Toy Storyssa. Heippa vaan!
Ainahan sitä saa haaveilla…