Maisterimamin päiväkirja

Jos sattuu olemaan  sen verran hullu, että menee keskustelupalstoja lukemaan, törmää varmasti jossain vaiheessa mamma-palstoille. Niillä päivän kuumin puheenaihe on aina se, kummat äidit ovat huonompia äitejä: ne, jotka jäävät miestensä eläteiksi kotiin hoitamaan lapsiaan vai ne, jotka hylkäävät lapsena ja menevät työelämään. Molempi huonompi. Itse olen tullut siihen tulokseen, että ei ole yhtä oikeaa ratkaisua vaan jokaisessa perheessä tilanne määrittelee parhaan vaihtoehdon. Mutta aijaijai miten mukavata siellä palstoilla onkaan mollata, väheksyä ja syyllistää äitejä, jotka kyllä tarttuvat täkyyn ja syyllistyvät upeasti. Itse pohdin äitiyden haasteita jatkuvasti ja poden  myöskin sitä kuuluisaa riittämättömyyttä, ja mielestäni jo tämä pohdinta on merkki siitä, etten ole (en suostu olemaan!) paskin äiti ever.

Vauva-lehdet pääsevät keskustelupalstojen lisäksi mustalle listalleni. Ne vasta ahdistavatkin! Siellä ei niinkään mollata, mutta sitäkin enemmän jaetaan niitä äitiyden nurjempia puolia.  Olen tehnyt empiirisen ja täysin luotettavan tutkimuksen siitä, mitä aiheita lehdissä käsitellään. Aikani asiaa tutkittuani kierros menee näin: olen lapseton, olen enkelilapsen tai -lasten äiti, seksielämäni loppui lasten saannin jälkeen, lapseni on vaikeasti vammainen, en  pysty pidättelemään virtsaani tai jäin leskeksi viikko kolmannen lapseni syntymän jälkeen. Ja sama kierros jatkuu alusta. Jossain vaiheessa luin näitä lehtiä, luin ja itkin silmät päästäni. Sitten näin painajaisia ja lopulta Alfa kysyi, miksi luen jotain tuollaista, joka saa minut noin surulliseksi. Päätin, etten enää luekaan. Tuo on aivan pahinta luettavaa, mitä vastasynnyttänyt äiti voi lueskella. Päätin myös, etten kierrätä pahimpia numeroita vastasynnyttäneelle siskolleni. Päätökset ovat pitäneet.

Mutta takaisin siihen epätäydellisyyteen. Keskustelupalstat räjähtäisivät kommenteista, kun kertoisin, että perjantaina, kun itselläni päättyy koulu klo 13, saatan käydä yksin lenkillä tai kahvilla ja vasta sitten noutaa lapset hoidosta. Kyllä, tämä on totta! Mikä itsekäs sika! Ensimmäisen kerran, kun sikailin juoksentelemalla villinä ja vapaana koulumme ympäristössä  tunnin lenkin, olin niin iloinen saamastani  omasta hetkestä, että minun oli aivan pakko jakaa tämä Vertaistukeni kanssa. Vertaistuen tulen esittelemään myöhemmin, nyt kerron hänestä  vain sen, että myös hänellä on miehenään Alfa, lapsia kolme ja itsekäs mieli. No, soitin siis Vertaistuelleni ja hehkutin upeaa ideaani ja hetkellistä vapauttani. Nelivuotias poikani kuuli keskustelun ja halusi myöskin lenkkeillä. Hän mankui aikansa, että haluaa juosta tiemme päästä postilaatikolta kotiin. Matkaa siitä kertyi n. 600 metriä. Lenkkini ja vapauteni tuoman endorfiinin humaltamana suostuin ideaan. Poikani halusi, että ajan autolla hänen perässään ja hän juoksee edellä. Puolessa välissä matkaa hän pysäytti  auton ja halusi, että minä ajaisinkin edellä. Näin teimme. Kaikilla oli kivaa, kunnes. Kunnes asumattomalla tietaipaleellamme tuli vastaan auto. Jep! Näky oli mahtava, minä ajamassa edellä ja nelivuotias juoksemassa auton perässä. Voin vain kuvitella vastaantulijan mietteet, miten äiti on vihastuksissaan heittänyt lapsensa ulos autosta ja lapsi-parka juoksi aivan hätäännyksissään auton perässä. Sossulla olisi asiaa!

Samalla viikolla kävin rengasliikkeessä kysymässä talvirenkaiden hintoja. Alfa ei millään ehtinyt, hällä oli  niin valtaisan tärkeää työjuttua, tai ehkä metsästysjuttua, tai siis jotain tärkeää. En halunnut lapsia sinne useiden metrien korkeiden rengastornien sekaan vaan jätin heidät autoon. Kuten myös kännykkäni. Pahaksi onneksi kännykkääni soitettiin, neuvolasta. Nelivuotias  automaattinen puhelinvastaajani  tietysti vastasi puhelimeen. Hän jutteli iloisesti, miten hän on ongelmissa, ja äiti on jättänyt hänet ja yksivuotiaan pikkusiskon yksin autoon. Ja miten äiti on viipynyt jo hyvin kauan, syyksi arvioi sen, että olen varmaan joutunut kiroilun takia rengasliikkeeseen arestiin. Sossulla olisi tähänkin asiaa.

Sokerina pohjalla viikko kruunautui Prismassa, julkisella paikalla siis. Olin neuvonut puhelimessa Alfaa, että tekee pinaattilättytaikinan valmiiksi, minä haen nuorimmat lapset hoidosta ja ajan lievää ylinopeutta nälkäisten lasten kanssa kotiin. Sitten meidän piti mennä yhdessä tuumin kauppaan. Jossain vaiheessa jotain meni pieleen, Alfa soitti minulle Prismasta, että pianko olisimme siellä. Okei, olen luokanopettaja ja osaan antaa hy-vin selkeitä ohjeita. Siitä huolimatta Alfa oli onnistunut muuttamaan puhelun sisällön  toiseksi. Taikina oli kyllä valmis, mutta hän oli esikoisen kanssa odottamassa meitä Prismassa. No, sinne mentiin. Lapset huusivat koko ostosreissun janoa ja nälkää, ja aivan siinä kassojen lähellä minä sitten kosahdin. Säpätin miehelleni, miten homma valui reisille ja miten lapsilla (ja minulla) oli aivan huutava nälkä. Juuri sillä hetkellä kuulin nimeni mainittavan hein kera. Oh shit! Työperäinen tuttu oli todistanut koko nolon episodin. Sitten hän vielä jatkoi, kysymällä oliko kaikki hyvin. Vai että oliko! Olin aivan valmis heittämään pakasteet tämän ystävällisen  ihmisen päälle. Sen sijaan vastasin, että oli. Kaikki oli  hyvin, paitsi, että paikalla oli nälkäiset lapset ja väsynyt äiti. Tilanne oli vähintäänkin semi-nolo. Voinee kai todeta, että sossulla olisi asiaa.