Maisterimamin päiväkirja

Olen aika usein saanut huomata, että kuulun mielipiteiltäni vähemmistöön. Se oli minulle tietysti shokkiuutinen. Luulin olevani sellainen mainstream-tyyppi, mutta ehei. Opettajan työssä sen olen  huomannut useinkin. Olen itse ollut vilkas oppilas ja minun on melko helppo samaistua niihin oppilaisiin, jotka eivät meinaa malttaa pysyä oppitunneilla aisoissa. Näille vilperteille pitää keksiä virikkeitä, heille ei riitä eikä heitä  motivoi pelkkä istuskelu ja opettajan kuunteleminen. Muistan eräänkin kerran, kun keskustelin kollegan kanssa hänen luokkansa ns. huolioppilaista. Hänellä oli kova huoli pojasta, joka oli ruokatunnilla puhaltanut lusikkaansa ja virittänyt sen nenäänsä roikkumaan.Eli tehnyt minun suosikkitemppuni! Tällä taidolla ilahdutan tasaisin väliajoin omia lapsiani. Niin, huoli oli siis kova. Mutta hän ei ollut huolissaan oppilaasta, joka itki jokaisena koulupäivänä ja mitä ihmeellisimmistä asioista. Mielestäni huolioppilas ei ollut suinkaan se vilkas pikkutaituri vaan tämä itkuaan tuhertava ihmisen alku. Miten kaksi kasvatusalan ammattilaista olivat näin eri linjoilla huolioppilaista?

Omien lasteni kohdalla olen usein kohdannut saman ongelman. Minun, tai pitäisikö sanoa meidän, tavoitteena on ollut  saada lapsistamme kasvatettua reippaita ja selviytyjiä. Itkulla ei saa tahtoaan läpi, ei myöskään vämmäämisellä tai narisemisella. Asioihin tartutaan ja itseään saa ja pitää puolustaa. Ystäväni lasten päivähoidossa on viisivuotias poika, joka jää joka aamu itkien hoitoon. Hän on ns. herkkä lapsi. Perheensä ainokainen ja vanhempiensa silmäterä. Ystäväni lapset olivat sanoneet poikaa  itkupilliksi, jonka seurauksena itkupilli… anteeksi, siis tämä itkevä poikalapsi ja ystäväni lapset huoltajineen pääsivät päiväkodin tätien kanssa yhteiseen keskusteluun. Sovinto tuli: lasta ei saa enää kutsua itkupilliksi ja hänelle  pitää aina sanoa kauniisti huomenta. No, näinhän  se tietysti pitää mennäkin. Miten itse olisin toiminut, jos lastani olisi kutsuttu itkupilliksi? En olisi halunnut huoltajapalaveria vaan olisin sanonut lapselleni, että sen siitä saa, kun joka aamu jo yli vuoden ajan jää itkien päivähoitoon. Ryhdistäydypä nyt jo! Ymmärrän, että lapsi voi olla herkkä, mutta ei sitä kannattaisi mielestäni hirveästi ruokkia. Tässä maailmassa ei itkulla selviä. Näin se vain on. Mutta tälläkin mielipiteelläni  kuulun vähemmistöön.

Viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisempänä, seikkana huomasin, että kauneusihanteeni poikkeaa täysin muiden ihmisten kauneusihanteista. Tämän huomasin keskustellessani kollegojeni kanssa kaunottarista  rapakon tuolla puolen. He ihailivat anorektisen laihaa laulajatarta ja aluksi luulin heidän pilailevan. Tämä  naistyyppi ei ollut tullut edes mieleenikään, kun listasin naisille tyypillistä ”haluaisin olla hänen näköisensä”-listaa. Tämä laulajatar kuuluisi ennemminkin listalleni ”pimeässä pelkäisin”. Luisevakasvoinen ja anorektinen yleisilme eivät olisi tavoitelistallani.

Jonkunhan on kuljettava omia polkujaan, oltava se vastarannankiiski. Olkoon sitten niin.