En ole niitä naisia, joita vauvakuume on vaivannut jo 14-vuotiaasta saakka. Ensimmäinen vauvakuumeiluni tapahtui siinä hetkessä, kun sain ruttuisen esikoiseni syliini. Emme koskaan Alfan kanssa keskustelleet lasten hankkimisesta, mutta se oli ikäänkuin itsestäänselvyys, että jälkikasvua hankitaan, jos saadaan. Olemme sellainen perus tylsä pariskunta, joka etenee elämässään tietyn kaavan mukaan. Ensin opiskelu ja ammatti, vakituiset työpaikat, Alfan rakentama talo, kihlat ja puolen vuoden päästä häät. Ei siinä pidetty chillausvuosia Uudessa-Seelanissa tai etsitty henkistä itseä joogaleireillä Thaimaassa. Asiat tehtiin järjestyksessä. Piste. Kun sitten häitämme tanssittiin, joku ketales kysyi ne kuuluisat ja ah, niin rasittavat sanat, ”milloinkas sitten pikkujalkojen teputusta?”, vastasimme rehdisti kysyjälle, että hääyönä rykäistään. Ja niinhän me sitten teimme, hääyönä rykäistiin ja yhdeksän kuukauden päästä ihan yhdessä tuumin synnytettiin.
Olin vannottanut Alfalle, että minua ei sitten yksin sinne sairaalaan jätetä. Ei siis hetkeksikään! Olimme käyneet synnytysvalmennuksissa ja sairaalaan tutustumiskierroksilla, ja silti Alfa oli hiljaisempi kuin koskaan. Olin kyllä minäkin. Luulin huutavani ja kiroilevani kuin kolttasaamelainen, mutta ei, olin aivan hiljaa. Ponnistusvaiheessa puristin Alfaa kädestä ja silloin hän sai ynähdettyä lauseen, jota en koskaan ole unohtanut: ”Älä purista mua noin kovaa, mulla on syylä sormessa.” Syylä sormessa! Sanonko missä minulla on syylä?! Olisi ollut hiljaa senkin ajan.
Saimme perhehuoneen ja Alfa ponnisteli vuorostaan kovasti, ponnisteli viihtyäkseen kolme pitkää päivää sairaalassa. Autolehtien määrä oli valtaisa, kuten arvata saattaa. Oi, sitä ihanuutta ja vapauden tunnetta, kun Alfa pääsi kotiin hakemaan vauvan turvakaukaloa ja minun jo kuukausi sitten pakkaamaani pupureppua, jossa oli silittettynä valkoiset samettihaalarit ja kaikki muu vauvasöpöily. En tiedä miten se oli mahdollista, mutta kun Alfa saapui noutamaan vastasynnyttänyttä vaimoaan ja uunituoretta esikoistaan sairaalasta, hän oli unohtanut kotiin sen turvakaukalon ja pupupussin. Olin aivan valmis vuodattamaan litratolkulla kyyneleitä, mutta kokosin itseni ihan vain sillä, että pelkäsin minut leimattavan masentuneeksi ja että minut pakotettaisiin vielä jäämään sinne sairaalaan. Niin, en minäkään siellä perhehuoneessa viihtynyt. Lopulta me hipsimme kotiin lapsi sinisissä Jorvin sairaalan synnytysosaston potkuhaalareissa ja pipossa. Onneksi oli kesä, että lapsi tarkeni! Kotiin matkasimme lapsi sylissä ajaen 60 km/h:ssa, hiljempaa kuin koskaan ennen. Joo, en tiedä miksi en vain laittanut Alfaa takaisin kotiin hakemaan kaikkia unohtamiaan tarvikkeita. Ehkä siksi, että halusin niin kipeästi kotiin.
Toisen lapsen synnytyksessä Alfa oli jo rutinoitunut. Hän ei luovuttanut Tekniikan Maailmaa käsistään ja sanoi sen kätilöllekin. Sanoi oppineensa edellisestä kerrasta sen, että täällä ei kannata hyvästä lehdestä luopua, sen vie muuten joku muu tuleva isä. Aargh! Olisin voinut vajota maan alle. Vajosin sen sijaan syvemmälle siihen lämminvesialtaaseen, jossa lilluin. Olin aivan varma, että vaikka hukkuisin supistusten välissä, ei Alfa huomaisi, koska luki sitä TM:aa niin antaumuksella.
Kolmannella kerralla Alfa osasi olla jo melko läsnä. Ehkä siihen vaikutti se, että sanoin hänelle jo ennalta, että jos hän ei luovu niistä autolehdistä synnytyksen aikana, viskaan Alfan koko salista pihalle. Ei ilmeisesti lukenut, koska oli paikalla leikkaamassa napanuoraa, kun perheen rinsessa syntyi.
Tää on ihan loistava! Muistan itekin kuinka sitä pupukassia pyöriteltiin, täyteltiin ja näyteltiin ennen H-hetkeä moneen otteeseen: kaikki oli niin valmista, uutta ja jännittävää. Alfalle se taisi olla ainoastaan kahta viimeistä edellä mainituista. Ja kyllä, Alfa osaisi yllättää vielä neljännelläkin kerralla… usko pois!