Olen taas saanut (kröhöm) viettää pari sattumarikasta päivää kotona sairastuvan ylihoitajana. Nuorimmaisella on ties monesko korvatulehdus ja lääkärissä mainittiin jo se karmea p-sana, eli putkitus. Mutta sairaan lapsen kanssa luulisi olevan rentoa täällä kotosalla. Lapsi on nuutunut kuumeilusta ja yövalvomisista, istuu äidin sylissä ja äiti lukee samalla MeNaisia, keskimmäinen lapsi kokoaa rauhallisesti Legoja ja esikoinen tekee keskittyneesti läksyjään heti koulusta saavuttuaan. Näen jo silmissäni sellaisen madonnamaisen äitiasetelman kolmen ihanan palleroisen ympäröidessä kauneutta hehkuvan äitinsä.
Voin nyt heti ampua alas kaikki kuvitelmat äiti-lapsi-asetelmista ja rauhallisesta sairastajasta. Meidän kersat on aina saaneet sairastaessaan sellaiset ekstrakierrokset kehiin, ettei mitään rajaa. Parhaan juoksuradan tarjoaa keittiön ja olohuoneen välinen seinä ja takka. Sitä on mahtava juosta ympäri ja samalla huutaa niin lujaa, kun suusta lähtee. Reilun vuoden ikäinen on aika kiva näky juostessaan rimpsumekossa tukka ponnarilla kymmenettä kertaa tätä rataa ympäri. Leikki päättyy aina vähän jännittävästi eri tavoin: joko hän kaatuu itse ja lyö päänsä keittiön laattalattiaan, isoveli avustaa kaatumisessa ja neiti lyö päänsä olohuoneen parkettiin tai isoin isoveli nostaa pikkusiskoaan ilmaan, ote lipsahtaa ja pää osuu jompaan kumpaan lattiaan. Lopputulema sama, kuhmu ja armoton huuto, jollekin jäähy (syyllinen on löydettävä) ja äidille puoleksi tunniksi taas hyssyttelemistä.
Juoksurata on kuitenkin pieni paha verrattuna temppurataan. Joku voisi kuvitella, että onpas emännällä kovat laihdutuskeinot, kun on sitonut jääkaapin ovenrivat rikotulla vyöllä tiukasti kiinni toisiinsa. Vaikka tarve tähän ehkä olisi todellinen, niin syy ei ole laihdutus vaan lapsen rajoittaminen. Jääkaapissamme on koko jääkaapin korkeudelta ovenripaa ja nuorimmainen saa hienosti jääkaapin sekä pakastimen ovet auki. Ja siellä sitten seisoskellaan ja jatkuvasti. Kiellän, komennan, kannan lapsen pois, tarjoan vaihtoehtoisia virikkeitä, kehun, kun nuorimmainen sulkee jääkaapin oven, mutta silti se ovi on jatkuvasti auki. Luovutin ja leikkasin Fiskarseilla Alfan vyön soljen irti ja vyöstä tuli loistava sulkijamekanismi jääkaapin oveen. Joo, kiitos vaan, näppärää eikö totta?
Temppurata kuitenkin jatkuu: keittiönkaapit, ruokapöytä, syöttötuoli, takka, eteinen… Keittiönkaapeista vedetään ulos kaikki, mihin vain ylletään. Ruokapöydällä tai syöttötuolilla seistään, takan luukku avataan ja syödään sieltä tuhkaa, eteisestä viritellään jalkaan kuraisimmat kengät. Empiirisen tutkimuksen jälkeen olen todennut, että kurasimmat vaihtoehdot on yleensä esikoisellani. Niin, ja kaiken temppuilun välissä nypitään läppäristä näppäimiä irti. Taitavaa sorminäppäryyttä kerrassaan!
Koska poissaoloja on kertynyt merkittävä määrä, minun on välillä pakko hoitaa työasioita täältä kotoa käsin. Eilen hoidin erästä työasiaa puhelimitse, kun nuorimmaiseni aloitti kovan kakomisen. Kaappasin tytön pää alaspäin kainalooni ja aloin kaivamaan nielun perimmäistä poimua. Kakominen jatkui, puheluni päättyi dramaattisiin tunnelmiin ja lopulta tytär oksensi karvamatolleni astianpesuainetabletin. Mitä opin siis eilen? Että työasioita ei voi hoitaa, kun paikalla on jälkikasvuani ja ettei pesuaineen syömisen jälkeen uloste tuoksu Sun-tiskiaineelta vaan ihan omalta itseltään.